Pakersin torstaina valmiiksi ensimmäisen leffakäsikirjoitukseni, viime vuoden ScriptFrenzy-tuotokseni Toxic (lopullinen nimi Toxic Dreams) ja lähetin sen Nicholls-käsikirjoituskilpailuun. Vaivaiset 7 000 kanssakilpailijaa. Ehkä suuruudenhullua, mutta jotain minun täytyi sillä tehdä. Tämä tarina, tositarinaan perustuva, on pyörinyt mielessäni vuosia.
Se oli myös useilla muilla tavoilla ensimmäinen. Ensimmäinen englanninkielinen pitkä tekstini (Atlaskehrääjän olen kääntänyt aikoinaan englanniksi, mutta se on aika eri asia), ensimmäinen kerta kun kirjoitan historiallista fiktiota, ensimmäinen kerta kun kirjoitan tositapahtumien pohjalta, ensimmäinen kerta kun kuljetan rinnakkain kahta eri tarinaa. Ensimmäinen kerta kun käytän tämäntyyppistä loppua. Ensimmäinen kerta kun käytän lähdemateriaalina oikeiden ihmisten kirjeitä.
Siinä mielessä toki “omaa itseäni” että lääketiede ja vammaisuuskin on siinä vahvasti mukana.
Elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaminen on ollut hyvin opettavaista. Se on hyvin erilaista kuin romaanin kirjoittaminen ja hyvin erilaista näytelmänkin kanssa – ehkä tavallaan jopa lähempänä romaania. Onneksi apuna on ollut raamattu Essentials of Screenwriting, jonka neuvot osaan aika lailla ulkoa muutaman lukukerran jälkeen.
Yleensä en joudu editoimaan tekstejä lyhemmäksi (paitsi näytelmien kanssa), mutta tätä halusin lyhentää, vaikka 107 sivua ei olekaan mikään massiivinen elokuvakäsikirjoitus – normaali pituus on 90-120, mutta mitä lyhempi tuon sisällä sitä parempi. Lopulta sain sen 98 liuskaan.
Uskon myös romaanieni ja näytelmieni hyötyvän siitä, että olen työstänyt etenkin napakkuutta ja subtekstiä ja ehkä myös symboliikkaa. Symboliikkahan on pitkälti yhteydessä subtekstiin silloin kun se on muuta kuin sarkasmia. Nyt kun vilkaisen keskeneräistä Makuuhaavoja-näytelmää, tekisi mieli trimmata dialogista 90 % pois, vaikka näytelmissä repliikit saavatkin olla paljon pidempiä kuin elokuvissa.
Huvittavaa oli, että pari kuukautta sitten ostin alekorista Cormac McCarthyn The Counselor -elokuvakäsikirjoituksen kovakantisena. Ajattelin käyttää sitä mallina muiden käsikirjoitusten joukossa, onhan McCarthy arvostettu, Pulitzer-palkittu kirjailija.
No, tämä leffa ja teksti eivät olleet ihan omaan makuun – eivätkä taatusti hyvä esimerkki elokuvakäsikirjoittamisesta. Siinä missä normaalisti leffadialogi on “short and to the point”, tässä puhuttiin minuuttikaupalla timanttien hionnasta sun muusta. Subtekstiä toki mutta niin venytettyä. Ja kun hahmojen dialogi on tasoa “Isn’t that cold?” “Truth has no temperature”, niin ei olla aivan omassa tyylissäni.
Tietysti elokuvakäsikirjoituksen kirjoittaminen on siinäkin mielessä opettavaista, että se on vähän niin kuin hiekkamandala. Vaikka kirjoittaisit kuinka erinomaisenkin sellaisen, luultavasti se ei jätä mitään jälkeä tähän maailmaan.
Sellainen fiilis on, että ehkä voisin sittenkin kirjoittaa tästä myös näytelmän, vaikka olen ollut koko ajan sitä mieltä, että ei se sovi lavalle. Silloin tarina keskittyisi varmaan vain historialliseen osuuteen. En tiedä olisiko tästä Suomen näyttämöille, kun se kuitenkin perustuu Yhdysvaltain historiaan. Onhan sellaisia näytelmiä toki esitetty Suomessakin, mutta niistä on tullut ensin klassikkoja omalla maaperällään.
Varmasti jatkan joka tapauksessa elokuvien kirjoittamista, vaikkakaan en vielä tiedä, mikä seuraava kässäri voisi olla. Toivottavasti lähivuosina pääsisi käsikirjoittamaan sitä Marian ilmestyskirjan elokuvaversiota, mutta ei varmaan ihan heti.
